Mietintää..

Istuin yksin huonees kuunnellen musiikkia, musiikkia kaukaa aikojen takaa. Aikoja joita muistaa en voi, muistamista niissä kai ei ookkaa. Mutta silti kelailen aikoi vanhoi hyvii, aikoi jolloin murheet eivät painaneet mieltä. Murheet painavat pienimmät huoleni on, huoleni nyky hetkistä eniten painaa. Hetkistä jotka kirkkaina muistoissa pyörii, pyörii kuin elokuva nauhallansa. Tätä nauhaa tuntuu jatkuvan monta metriä, tähän nauhaan muistot surulliset myöskin iloiset tallentuvat. Surullisii ja myöskin iloisii pitäisi olla yhtä paljon, vaan yhtä asiaa en silti tajua. Tajuumaan onko mut luotukkaan? Luotu on vain nämä jatkuvat huolet ja murheet jotka rintaa syvästi painaa. Syvältä helvetin liekit mua korventaa, korventaa liian syvältä. Syvältä niin etten tätä kipua pois saa revittyy. Revittyä kun tän saisin, niin matkaani jatkaa myös voisin. Vaan kuljenko tätä matkaa ikuista. Keskellä myrskyjä ja tyyntä? Myrskyjä tuntuu löytyvän, vaan tyyntä kohtaa en löydä. Mieleni myrskyisä ei oo, vaan yhtä tyyni kuin järven vesi. Järven vettä kun katson huomaan oman peilikuvani siinä. Hymyillen kelailen peilikuvaa ja mietin, kuinka paljon sitä kokenut olenkaan. Vaan kokemus kasvattaa itsevarmuutta, mutta kipu kasvattaa luonnetta. Luonnetta jota muuttaa en voi. Enkä kyllä haluisikaan, kaikki luonteen piirteet jotka mulle suotu on. Ei olekkaan niin paha juttu, mitä oikeasti luulisi. Oikeasti vain löydänkö, sen oikeen ihmisen jonka kanssa nää asiat jakaisi. Jakaisi ilot, surut ja kokemukset..