kyyneleet...

Säästä sun kyynelees, vaikka syyn elees jo tiedänkin. Syyn pelkoosi aihelliseen, mut melkoisesti mua nyt vituttaa, silti pituuttaan et enää kasva. Kituttaan sua nua nyt täytyy, mut kinutaan taas yhä enemmän. Virutaan taas sellis täs. Kiiruhetaan taas rakkauteen sokeaan. Ei luotetakkaan enää siihen oikeaan. Lokaan jo vien elämäni, mut sokan jo täst kraanatist irrotan. Mokani jo huomaan tehneeni, mut mitä omaani mä täs saan, silti romaanilt tää jo vaikuttaa, vaika lomaani täs vain tuhlailen. Olet soma nainen mun, mutta älä oma, vaan tosi kova epeli...

raha..

Raha raahaa mut vaikeuksiin suuriin, paha kaahaa jo mun autookin, silti maha saahaan syömäl ja juomal. Tää taho jo on niinkin suuri, koska puut on jo lahot, vaan lahata kaiken tahtoisin, mut mitä rahatta enää saisikaan, vaan ei me enää pahatta osata olla. Pohatta jo niin innoissaan materiaa hommaa, mutta kohattaes jo ystävää sust yrittää tehdä, mut ei raha tee onnelliseks. Vara jo mul ystäviiki on valita, mut paras jättää rikkaukset niille jotka sitä haluaa. Kättää turha sun on rasittaa, mutta totuus täs jo mättää. Mättää taas mun paskat kärriin täytyy, mut totuus suoraksi jättää täytyy. Kohtuus jo kaikes on, mut lohtuus jo yksinään palaja. johtusko se tästä, vai poistusko se jo käestä. Ylä mäestä jo totuus etsitää, vaan käjestä kaikki jo viedään. Kärjestä kolmion jo kaikki omansa ottaa...

Vaaraa...

Vaaraa en mä enää nää, silti laraan vielki näit sanoi mun mieles. Varaan jo kirjoiki uusii, mutta parhaan kirjan jo kerran luin, kuin varkain se mun mieleni taas palajaa, silti tieheni jo halajan. Vieheeni nyt kirkkailla vesillä, mutta taas mun sanoja täytyy virkkailla, kuten villapaitakin aina virkataan. Tie kaartaen oikealle jo menee, siis oikealle pätkällä, siit onnellisuutta luoden tälle jätkälle. Siirrynpä siis nyt jo sätkälle. Hiillynpä viel joku kerta uusiks, mutta lepyn joka kerta uusiks.  Levyn tän jo huomaan usein päässäni soineen, silti risoineen salaisuuksien kans kulkee. Kisoineen joka kerta ongelmis on, mutta iloineen silti viel matkaa tätä kulkee. Sulkee ovet ja avaa uudet, kuinka julkeet viel sanoo ettei mul mitää ongelmii ole. Sulkeet nää mielessäni taas pyörii, mutta säikeet jo kirkkaat värit ylös tuo, silti räikeet värit nää jo on...

turvallista..

Turvallista ei enää tääl ole, mut silti tunnelmallisuutta ei enää mul paljoo riitä. Rupee pikkuhiljaa palaa jo päreet, silti haavan ympäril vain enää kääreet. En mä enää mitää kuunnella haluu, mutta suudella ja halata voisin. Vaan en enää haluu palata tähän vaiheeseen uusiks, vaan salata varmaan mun nyttenkin ajatukseni täytyy, sillä must vain räytyy viha esiin. Tuli käytyy jo niin monta mutkaa, et tiedän ettei kukaan mua ymmärtää vois. Tyrmää jo ajatukset kaikest, mut silti jätä mut jo rauhaan. Lauhaan aikaan mukavaa on, mutta kylmä ei enää muuta tee kuin kangista ajatukset. Enpä tiedä jaksanko mä kuunnella kiukkuas enää, vaan tiukuas ei mun enää toinna ruveta kuuntelee, koska en yksinkertasesta vain jaksa sitä enää. Penää siis totuus mun huulilt, mut silti muita en enää nää. Pää jo uuteen usko laita, koska en haluu kiukun puuskii enää nähä....

armoo...

Armoo sult rakkaani taas pyydän, vaikka toiminta varmaan jo kiinnostaisikin. Ei en tiedä olenko se joka valmis siihen on, vaan varmista selusta, koska mä varmistan sun selustan. Ei ees tää paikka anna mulle armoo, mut kellotaulus jo soi viisaritango. kello kaulas, tai sello naulas ei silti järkee näis oo, mut silti vain kahleet kaulassani on. Oletko sä se joka on mun jalas se pallo kahlein kiinnitetty, vai olenko minä se joka tyhmänrohkee on. Ryhmän sokein, tai kokenein, mut silti varmasti täs ajan myötä sokenen. Kunhan vain eka täst tokenen. Testi jo uudenlaiset näköö varten, mut mitä näköö ei ainakaa ulkonäköö, vaan sisäist kauneut täs jo mitataa, mutta mulla ei mitään enää jälel näist ole, mut silti viel kaikkeni yritän. Vaikeni mun päästä jo äänet, mutta silti päästäneetkään ei lähelle taivaan portteja, vaan kiskoivat mut jo takasin, silti mieleni jo lakasin...

läpi myrskyjen...

Läpimyrskyjen me nyt kuljetaan, silti pääse ei ohi tyrskyjen.Tärskyjen vuoks paljon työt mä teen, silt värssyjen tekoo enemmä aikaa menee. Taikaa tätä olemme kokeneet jo pitkään, silti kovii oltiin jo kokeneet ja jääkylmää vettä niskaa kaatamal sataa. Sitä samaa rataa,  ja elä sinä turhaa pelkää, koska meille kasvaaki siivetki selkään, ja lennetään kauas pois täält.Riihetkin lämpimän nyt jo pysyy, vaikka siihenkin jo paljon aikaa käytetty on.  Viitenkin painaa jo töitä silti toista sataa saa, vaikka akkuiki täytyis välist lataa...

Olen sinun...

Olen sun nyt ja aina. Olethan sä mun silti nyt haluuun sulle jo kertoo tän. Olet mun lempi naiseni, ja mä olen sun alainen. En mä haluu olla salainen, vaan virallinen johon sitoutudutaan, mutta kyl mä olen valmis tähän, ei tää oo pelii, vaan sitä aitoo oekeeta. Sokeeta ilman sua taas muistutan, mutta sanon sulle nyt jo tän että olen sun ja sä olet lempityttöni. Vannoo voin taas vain tän aina sun luokses palaan, silti katso välistä peiliin. Reilaan kaiken sä saat. Meilaan sulle sähköpostii salaist, vaikka peilaan jo totuuttakin, silti heivaan kaiken pahan koska ilman sua mä tahdo olla en. En mä kykene. Syke taas kerran nousee, vaikka viha taas veres pulppuu, silti vain sun peräs tahdon kulkea, ja silmäni sulkea unelmiini. Kulkea tätä matkaa sun kans, ja käydä kaikki mutkat läpi sun kanssa. Oon kyl sun oma aina, vaikka ei se mun sanani taas paljoo paina, siis lainaa mulle rakkautes hetkeks ni mä todistan sen. Toistan sitä viel useesti mieles en mä sust valmis luopuu vain ole....

Tietä tallaa...

Tietä tallaan, silti nostatan vielkin hallaa. Palaa savukkeeni taas savuten, vaikka huippuni täs vain kavuten. Avut kuten muutkin mua nostattaa, mutta apuu nyt kun huutelen ei kukaa mua kuulekkaan. Saapuu taas enne pitkää yö. Mun elämän työmää se vast onkin. Salaisuuksii vast täs nytkin jo ronkin, silti ronskin totuuden täs huomata saan. Muovata haluisin kaiken. Kuopata mun silti mun unelmani täytyy. Kuoret ainoastaan siit sydämest jäljel. Enkä tiedä minne sen sisällön jo kauan aikaa sitten hävitin. Silti tuntui kuin joku lävisti mun sydämeni jo, mutta näivisti taas siin vieres ilkut. Pilkut jo mullekkin selvät on. Ei sun sentään  tarvii enää mua seurata, vaikka seura tää sulle hyväks vain enää ei oo. Ei tää muodostukkaan pysyväksi, vaikka väsyväks tää mut vain tekee, silti tähän retkeen jo tarviin jo apuu. Letkeen mainingin taas meres nään, silti yksin tähän rannalle vain jään. Vähän ehkä vituttaa, mutta kahvituttaa joskus ihan kunnollakin. Vahvistuttaa mieltäni tää vain, vaik vavisuttaa ystävien pula, silti tää maailma vain pyörillään rullaa. Itse kullaan varmaan hauskaa on, mutta en mä sentään alistu karmaan. Tapasin mä silti armaan, mutta ennemmin tai myöhemmin tää päättyy varmaan...