Syyks..

Syyksi ilmoitan jotain muuta pysyviksi haavat ja muutin. Ei tähän muudiin yllä kukaan. Tuudittaudun uudelleen uskoon. Uskallan sanoo mitä en kykenis muulloin. Kykenis en tähän, mutta silti syke mis kulkee. Ärsyke kai tää jo on. Väär psyyke, tai no jäärä pysyy jääränä. Vaik sanat nää on jo väärää, ei sitä määränä voi mitata. Häärännä liian monta samas kelkas jo on, mutta häätännä en lähelt. Päätäynnä ajatuksii, vaik jää tänne kaikkee muistooki. Vaikee tääkin on sanoiksi jo muuntaa, mut näytäs mulle vaan suuntaa. Suutaan ei voinu avata aikaisemmin, mutta suurtaan ei tajunne, mutta silti juurtaan ei tässä nyt ole. Puurtaan nyt täst nää mielen syöverit aloitan pöytää puunaan. Punaan ei hukattukkaan, mutaan jos eksyttiinkin. Aamutuimaan tätä mietin, vielä vuottelen hetken, jos toisenkin vuottakaan ei varmaan menis ratkaisuihin, mutta aika joihink katkaisuihin. Vatkaan nuihin sanat, mutta silti aika jo matkaan käydä. Taika jo vaikkakin loppui, silti maita useastikkin kuovin. Nuorin se ei ollutkaan, mutta vuorin tään jo kääntyen. Hetki hetkelt enemmä hätääntyen. Lauseist enemmä vain etääntyen...

yks..

Yks mahdollisuus tosi kaunis. Syyks ilmoitan muuta kuin pitää, mutta silti syys mielen valtaa. Pysys ees vahvana, mutta eihän tässä kysyes mitää nää. Kysees luottamus joka kaunistaa, mutta silti kangistaa mut jo paikoilleen. Lannistaa mielenrauhan, mutta ponnistaa sielunrauhan. Viel mä löydän sen rauhan. Kauhan onnellisuuteen, mutta et tunne mua enää. Puuta ei tässä olekkaan mutta ei mulla sanottavaakaa muuta olekkaan. Sanat loppu kesken, mutta hanat tähän ei auennukkaa, salat ei mulle rauenneet. Palat ei paikoilleen loksahtanutkaa, mutta en mä hairahtunutkaa. Haihtunukkaa ei sanani ilmaan, mutta ethän sä vain tajua. Eikä sul oo hajuakaan asiasta. Rasiasta täst mä nyt jo ammennan, silti kammen annan pyörii, sil työni ei vaa riitä. Siihen tarvitaan jo kaks et se toimii, mutta ei se väkisinkää auta. Vaikken näkisikää huomista, katuis silti en mitää. Kaatuis en nyt omaa nokkeluuteen, mutta mitä siihen nokkosiin kajoten mä päden. Silti jätän jälen, mutta en mä turhaan säti, enkä mä mikää vätys olekkaan, mutta väsys jo mieleni tähä. Vähäsenkää yritän sen selän jo kääntää, pelänny tätä jo kauan, mut uudelleen veitsee haavas käännän. Väännän tän vähän ajan näihin lauseisiin, mutta säästän tän lauseen viimeiseksiki, mutta ei se ollutkaan kuin viimeksikin. Viimeks itkin, mutta silti kyyneleet yksin litkin. Kitkin huonot tavat, mutta ei muuttunutkaa ajat...

Pohtiin...

Aloin mä tätä pohtii siis etsii itsestäni sitä pointtii. Vointii hyvää avoimeen mieleen palavaan. Arvoinen ei ollutkaan, vaan avoin akkuna jälellä. Ilma ruutua, enhän mä käyttänytkää luuttua. Luultua aiemmin tän tajusin silt viel alas vajosin. Arastellen asiani kerroin, mutta paras tälleen on mun hyvä olla. En mä olekkaan varas, vaan pyrin oleen vakaa. Takaa kaappien kuin pölypallo katson. Oves ei ollutkaa hakaa enkä mä olekkaan hakoteillä. Pakoteillä jotain jo on, mut kaikki saatinkiin aikaan vaan pakotteilla. Pelaan vaan korteilla. Näillä porteilla yksin katson, mutta silti en anna sun hortoilla. Porhoilla ei sinne ookkaa mitää asiaa. Perhoilla kalassa mutta verhoillahan ne ikkunatkin peitetään. Niin kuin mä peitän totuuden silmistäin. Heitän jatkuvaa unihiekkaa, mut eihän tää ookkaa kuin katku vaan. Ketku haan taiski ollakki vaan hain retku. Retki tää ei viel päätykkää, mut ei me paikoillee jäätykkää. Jään tyrkkään taas pakastimeen sinne kait ne epämieluisat aatoksetki joutaa. Ei ulkona ookkaa poutaa, mut soutaan en mä tullutkaa. Vaik luotaan et työtäiskää niin, luodaan jotain lujaa tästä. Suodaan hetkille aikaa, ja tuodaan epäkohdat esille. Ettei kaikki menisikin vesille. Kesille taas lämpöö tuokaa. Pesille uutta iloo suokaa. Kunnes sä huokaat. Huomaat kaiken tän. Huumaa kai tää viel on mä tässä tuumaan. Suuttumaan et niin vain saakkaa, mut enhä mä pysty muuttumaankaan. Puuttunutkaa en mihkää, mut en mä silti tähä juuttunutkaa..

Reunalla..

Reunalla näänkö kurjuuden vai pelkän rakkauden hurjuuden. Suuruuden tän tunteen. Mitä uskoa toivoo kun voi kaiken kauniin hoivoon. Kaipasin mä sua, vaipuisin sanoihin näihin. Taipuisin liikkein tai muuta. Soittelenpa suuta, mutta enhän mä ollutkaa nähnyt kuuta. Kaikki puuta kai jo halaa. Palaa sanat nää mielen valaa kaiken minkä tärkeeksi tunnen.  Tunnen pelkoa joka ei ole sitä milt se näyttää. Ei se tässä eroa. Veikin tää veroa, mut en mä silti itsestään tainnu kertoo. Ei mikään vedä vertoo tälle. Velttoo kai mä muistutinkin, peltoo kynnettykin. Peittoo korville vedetty. Heittoo tää jo nyt on. Mutta heittää mun on pakko nää ajatukset kehiin. Keliin en luottais, mut peliin en silti kaikkee laittas. Katonkin jo peiliin. Vei niin kauan kunnes sen tajusin. Et mikään ei oo sitä miltä näyttää. Täytyy mun sanat nää taas täyttää. Käyttää kaunis hetki vielä, mut kättään pidemmälle ei voi vain yltää. Päätään pidemmälle ei voi kasvaa, mut jäätään kai mun nyt jo nääki täytyy. Hyvinhä tää viel päättyy. Päästyy yli pahemmastki silti muistutan kai jotain pääskyy. Säästyy nää sanat myöhemmäksi, mutta en mä tält pysty välttyy. Välittyy tunteeni tän kautta, mut silti mun täytyy paljon sust välittää. Värittää jotain kaunist. Kaunist ei sovi hukata hetkeekään, enkä mä tuhlais enää hetkeenkää harha retkeenkään. Veet kenkään jo joutui, mut käyhän askelil jo joutuin, Poutain päivä tää nyt on, mut jotain täs nyt on. Tää tunne joka heräsi sisimmäs, ei voi sanoin kuvailla. Keräsin voimani tähän, mut peräsin jotain turhii vaatimuksii. Heräsin tunteisiini suuriin, ja palasinkin ajatukseni juuriin. Ei tähän kuuriin muukaan auta..

Kasaa.

Kasaan nää ajatukset nyt sanoiksi. Tasaan mielenrauhan, mutta tallaan kait tätä polkuu jo uudestaan. Hallaan jo pelkkii puita. Siihen hetkee pallaan kuten puukin takas palaa. Salaa musaa kuuntelen. Onhan tää jo omaa alaa. Valaa ei vannottukaan, mutta ei kalaa tullutkaan. Karaa kädes pyöritän, siis haraa vastaan jo tähä. Paras vasta edespäin. Varas en mä ookkaan, mut en myöskää valas. Pudotankin sut jo alas, mut alas käydä läpi tätä. Palas kaikki mieleen. Ootkin jo pelkkä pallo jalas. Saanhan hetken olla kalas. Tallas jo omille varpaillensa. Allas täpötäysi jo on. Vallas kahvan mä itse jo oon. Teitkin must jo vahvan. En mä silti rahvas oo. Enkä se joka vieraissa ravas. Haravas mont piikkii kait on mutta jälelle ei niist mulle jäänyt mitään. Esitä mua halavas. Sielt se tunne jo kaukana on palamas. Oonkin kai jo pyjamas. Pyy majas. Maistuukin taas mallas hyvältä. Sillä olihan tääkin jo syvältä. Syvältä syömmestäin sanat nää kaivan. Niin pääsenkin jo jyvältä. Jyvästä en tiijä, mutta ehkä tää onki vaa hyvästä. Siis hyvästi kerkesin miettii tätä syvästi. Tää onkin sit jo pysyvästi mennyttä. Vaikka katotkin mua kysyvästi...

En voi...

En voi sanojani turhaan tuhlata. Sillä onhan tää pelkkää juhlaa. Tuhlaa en enää hetkeekään, viel tuhkaa tulipesän katson. Uhkaa mua jos voit, mut uikaa jo mua pakoon. Päässänne puikaa mut sit elä tule enää ruinaa. Muinaan aikoinaan olisin ollu valmis sun vuoksi tekee kaiken. Jälelle jäiki vaa muun maan kasvot, tai nyt mä ja aloitan puunaan. Kaaduinkin pelkkää uurnaan. Ootko kuunaan kuullu luottamuksest. Kuu luonaan pyyhkii muistoi pois. Suu luotu luomaan jotain kaunist. Tuomaan iloo tai helvetin. Juomaan en mä pystynytkään tuhoomaan. Alkasinko jo uhoomaan vaiko tuhoomaan pyydän siis unohda mitä mä siit. Pudota mut korkeelt, mut älä odota ymmärrystä. Kadota jotain kaunista, mutta enhä mäkää saa siihen kajota. Ajota juttus paremmin, ja totuurel alota. Älä pakota tätä läpi viemään takoo tää taas täytyy. Nyt mittani taas täyttyy. Täytyy siis painaa resettii. Paljo me viel kerettiin...

Vielä...

Vielä mitä mä nään tässä itseni istumassa. Sä näät mut tässä tilantees tässä tilas. Fiilas joku muu mut silti joku mut jo kiilas. Kiillos silmät kai jo on, mut viillos ei pysynyt niinkään hyvin kuin tää hiillos. Piilos sanat nää pidän. Kai tää nyt vika jo on ylläpidos. Kyllä tää sidos viel kestää. Ei mua saa enää estää. Ei tuukkaan kesää, sillä sainhan mä pesää. Pesää tätä ylläpidän, peesaa ystävääs hienoo. Aloita jo jeesaa sillä kuuntelenhan esaa. Vesaa tästä ei syntynykkää, mutta venaa niin saan kaiken joskus aikanaan sanottua. Pelaa en mä tota sun pelii. Pedaan paikkaa jo peilille. Pelkille sanoille tää varmaa perustuu, hetkille näille vilkutan. Herkille tää kai ei ollutkaan, mut hetkille näille mä jo nauran. Retkille varasin teltan ja kaiken. Retkuille petsasin jo arkkua. Ketkuile en mutta tilaa ei täällä oo ketkuille. Ken katseensa kääntää seuraukset kestää saa. Ratakiskostko tän saan jo vääntää. Säntää kuules jo pois. Räntää ei kaikki kestä. Kränää turhaa asioist vaa tulee. En mä ketää murhaa, mut onhan tää jo turhaa. Tuhmaa taikka julmaa aivan sama. Lama tunteis, vai ramas tääkin mua jo. Kerääs kamas kasaan ja ala vetää. Hamas tulevaisuudes me voidaan ehkä kohdata. Tätä jo ajan hammas syö. En mä olekkaan lammas vaan susi näis vetimis. Hommat vaa yksinkertaisesti kusi...

äitit..

Äitit katsokaa rakast lastanne kuinka se kasvaa ja uutta oppii. Olkaat te ylpeit teidän tuotoksestanne. Lapset vielä oppii mutta silti sä ylpein katsot häntä. Katso kuinka ensimmäiset metrit polkupyöräl ilma käsii menee. Kuinka se aika taaski vaa vierähti. Vierähti painokin jo harteilt sillä tää on teidän päivä. Tärkein oot meille, siit ylpee ole. Sillä onha tää päivä just sulle nimetty. Olet suuri sydäminen ihminen, ja rakastat ain lastas. Pysyt ain tuken ja turvana kun sitä tarvitaa. Hyvää aikaan saannoksiin siksipä mä sanoiksi tän jo teenkin. Tärkeet saada itsee toteuttaa ja saada kehui hyvistä asioista, mutta silti ainut päivä tää jolloin lapset muistaa sanoo et rakas äiti. Ja hyvää äitienpäivää kaikille äiteille.

ystävä..

Ystävä rakas 13 pitkää vuotta yhdes kulettiin. Pystyvä lystiin omaan ikuinen lapsi. Kirjoitan nimes nyt pystiin. Virroitta nyt jatkaa, mutta irroita ote jo käsist. Innoita uusiin saavutuksiin, vaikka linnoitatkin sut jo mun sydämeen. Tänään nousit parempaan paikkaan. Hourinko omii vai kourinko onnee. Konneen syövereis muistot kauniit säilyy, mutta älä pelkää. Muistatko viel hetken seuraavan jolloin sua halasin. Silti mieleeni jo palasit kuvien muodossa. Päästän sut nyt ikuiseen lepoon eläinten taivaasen. Ikuistan sanat nää, mut silti mä sut aina muistan. Pysy aina vierellä ja sisällä sydämessäni. Aiheet jo vireillä, mutta siltä vaiheet kadotettu on. Vaihteet rikki mut ei se mitään. Kaiteet meidät vain erottaa, mutta aika sulkee jo laitteet. Laittaa sut jo ripotellen ilmoille, ei kait se haittaa että säilyt sydämes. Hyvän mielen jätit ilman mielen pahet. Viel en ohita aihet, ainainen tuki ja turva...

ilimaa...

Ilimaa mä oon tai täyttelenkin vilimaa. Hilimaaa siispä hiilimaas. Tiili maas kuin hajonnut sydän. Viirikö se talon katol olikaa. Hiirikö vai kissa siinäpä vasta pulma. Miksikö tätä puljaan. Siksikö että kasaan ajatukset, vai olisko siistii et kaiken pystyy unohtaa. Pistit täysin pahan, mutta oliko syyn pelkkä maha. Rahako se oli, vai tahalko asian ilimoille päästit. Taholtako päätösten, vai kaiholtako vuotosten. Laihaltako vain vaikutin, mutta painal takoo sydänt kovan. Hakoo kokemusta jota saanu en. Rakoo tokemuksest jo toipilaan paikkaan. Pakoo tilannet ei pääse, mutta eihä tätä voi kylvää vakoonkaa. Vähän niin kuin elukka vauhkoontuu sitä mä varmaa muistutan. Lauhkeutuu kun oikein käsittelöö. Laahautuu jo kelitki jäles, mut miks sitä raahautuu. Rauhoittuu mieleni syvä, vaik nauhoittuu teksti tää mieleen. Kauhoittuu kiulu tyhjäks...

vihaa..

Vihaan sitä mikä musta on tullut, tilaan siis jo taksin, pilaan itse ilmapiirin. Viilaan kai kaiken nyt kuntoon. Pihaan taas kääntyen. Lihaan iskien kuin karvaat iskut. Onnee et voi itse tilaa, mutta anna sille jo tilaa. Villaa käsis puristelen. Pillaa itse hemmotellen. Hillaa jo mielesi maaha, aika varaa hallaan voimii. Pallaanha mä vai palaanko silti vain ennee palan halust saada tietää. Pala haurast, silti niin kaurast. Vaurast kai kaik on. Aurast jo kauan aikaa poistuttu. Laurasta jotain kauniit tuas tehen. Laudasta jotain keskellä ei niin mitää. Kai mä heittelenkin jo pelkkää lautast. Lautas katselen ulapalle, autas nyt haaksirikkost. Puhas omatunto jo on, vaik nuhas ei se vaikuta. Jotain omaa puuhas, siit vain suulas tapaus tulee. Kai nyt se jo on kuulas...

Onni...

Onni siis saisinko tonnin, vaiko pelkän monnin. Koninko vaiko poninko siinä vaikee kysymys. Ronkinko vielki muurahaispesää. Siis kokonkin jo poltan päreeks. Siis kokoonkin jo ihteni. Vai hukkasinko sen kokoomis ohjeen. Kokemis pohjaan tääkin kai menee. Tokenisko vaiko rohkenisko. Tohkeisiko vain pohkeisiin tarrata. Polkee tää jo paikalla. Pulkkaa murheiden taas vejetää. Tulkkaa mua tai nääs tuikkaa jo se roihu palamaan. Huikkaa pullost siis annaha ku mä sulle kuiskaan. Tiuskin kai turhaan, mut kyl mä viel tätä tuskin ymmärränkää. Löysinkin jo uuden kuskin sulle nyt jo kuiskin. Muistin tän jo nyt, vai siis nyt mä päätäni vaa puistin. Puiston alaa löytyy, vai poistun takavasemmalle. Toistun tilanteeseen vakavaan. Toistan kai mä nyt vain itseäni, mut silti poistan tän palasen, sillä sainhan mä sulta jo palasen. Siispä nopeet aatokset nyt kokoon kasasen. Tasasen väliajoin, mut enhä mä ookkaa vaa murorasia...

salakavala...

Salakavala kai mä nyt oon. Salat nuo jos jättäisin olisko kaekki nyt toesin. Voesin kai katsoo itseeni peiliin kai mä ny itse syypää tähän oon, kun en mieleni perukoita sulle suostunna avautumaan. Voesko kaekki hyvin jos toisin oisin suostunna ajattelee. Kajauttelee karvas totuus mieleni jäisrä, silti viereeni jos vain jäisit. Salat nuo jo sulle avaisin. Arvaisin nää tiedon jyvät. Jylhät vaik kylhä mä yritinki. Mut ku on nii perkelee vaikee avautuu, vapautuu kai mieleni joskus. Jos vain totuus sulle avautuis, mut siitä se syvälle kaivautuis. En mä viittis vaivautuu, koska luurangot nää jo kaapis kolistaa..

mitätön...

Oloni mitätön siis aivan saamaton. vielä mitä enhä mä ollutkaa viel haavaton. Aavat mieles on vaik normaali kaavat. Siis sanathan olkin kuin laavat. Kaiken irti saavat. Haavat auki repien siis kyynel virtaa pitkin. Haarat vaiko vaarat, siis joka asia täytyis ottaa. Päättyis nyt jo tää, vain miel nyt jo jäätyis. Säädyis monis on eroi, mutta päädyis tien uutta haaraa etsien. Pääsyist kaikki kiinni jo on, mutta kirja jo aukastu on. Laukastu karu totuus pitkin kasvoi. Tarun hohtoisuutta kai tääkin jo tuntee, mut narun jo kadotin kauas kaukaisuuteen. Enhän mä muuri ollutkaan vaan hauras laudan pätkä. Jättäen haavat auki nyt tänää siis olen aivan varma että ne itse itsensä korjaa. Mut saanhan silti viel asian torjuu. Toruu tai mitä vaan silti en tahdo mitää koruu itselleni valmiiksi. Loruuko kaikki ol silti noruuko tuolla se totuus...