Tietä tallaa...

Tietä tallaan, silti nostatan vielkin hallaa. Palaa savukkeeni taas savuten, vaikka huippuni täs vain kavuten. Avut kuten muutkin mua nostattaa, mutta apuu nyt kun huutelen ei kukaa mua kuulekkaan. Saapuu taas enne pitkää yö. Mun elämän työmää se vast onkin. Salaisuuksii vast täs nytkin jo ronkin, silti ronskin totuuden täs huomata saan. Muovata haluisin kaiken. Kuopata mun silti mun unelmani täytyy. Kuoret ainoastaan siit sydämest jäljel. Enkä tiedä minne sen sisällön jo kauan aikaa sitten hävitin. Silti tuntui kuin joku lävisti mun sydämeni jo, mutta näivisti taas siin vieres ilkut. Pilkut jo mullekkin selvät on. Ei sun sentään  tarvii enää mua seurata, vaikka seura tää sulle hyväks vain enää ei oo. Ei tää muodostukkaan pysyväksi, vaikka väsyväks tää mut vain tekee, silti tähän retkeen jo tarviin jo apuu. Letkeen mainingin taas meres nään, silti yksin tähän rannalle vain jään. Vähän ehkä vituttaa, mutta kahvituttaa joskus ihan kunnollakin. Vahvistuttaa mieltäni tää vain, vaik vavisuttaa ystävien pula, silti tää maailma vain pyörillään rullaa. Itse kullaan varmaan hauskaa on, mutta en mä sentään alistu karmaan. Tapasin mä silti armaan, mutta ennemmin tai myöhemmin tää päättyy varmaan...